Ensimmäinen vuosi USAssa

Päivälleen vuosi sitten saavuttiin väsyneinä, mutta onnellisina ja jännittyneinä uuteen kotiin uudelle mantereelle ja aloitettiin seikkailu tuntemattomaan. Ja kovasti puhuin meidän muutosta seikkailuna, mutta en osannut edes arvata millainen seikkailu tästä vuodesta oikein kehkeytyykään. Vuosi on tarjonnut tavallista arkea, huikeita paikkoja ja tapahtumia, suurta epävarmuutta, säälimätöntä tylsyyttä (lock down) ja päälimmäisenä kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä, että uskallettiin ottaa tämä askel ja löytää itsemme pienestä kaupungista USAn itärannikolta.

En voi tarpeeksi allekirjoittaa kuinka onnellisia ollaan, että tyttärellä kaikki sujui niin hyvin alusta lähtien. Tyttären kautta tutustuimme myös ihanaan perheeseen, jossa riittää samanmielistä seuraa koko meidän perheelle, kuinka voikaan löytyä niin mutkaton perhe, joka on vieläpä käynyt Suomessa ja tykkää Suomesta. Taisi olla tähdet kohdillaan.

Eihän tämä vuosi toki ole pelkkää ihanuutta ollut, sama arki pyörii täällä kuin Suomessakin ja joissain asioissa niin paljon hankalampana. Vasta nyt voin sanoa alkavani olla sinut kaasu-uunin kanssa. Nykyisin isompi osa keitoksista onnistuu kuin epäonnistuu ja se tuntui alkuun mahdottomalta saavutukselta. Myös ruoka on monipuolistunut alun haparoinnin jälkeen, kun ainoa varma ruoka oli makaronilaatikko. Ruokakaupassakäynti ei ole enää samanlainen tunteja kestävä hykerryttävä seikkailu kuin se oli alkuun (tai no sanotaan, että kun en ole yli 3kk käynyt kaupassa, niin mahtaa se aikamoinen seikkailu olla taas ensimmäisillä kerroilla). Jalkakäytävien olemassaolo ei herätä suurta kiitollisuutta, eikä autolla ajo nosta pulssia ääripäähän. Uima-allaskin tuntuu normaalilta ja asiaankuuluvalta, vaikka siitä olenkin todella onnellinen. Se että roskat haetaan oven takaa on ihan normaalia (kuka nyt roskikselle jaksaisi kävellä) ja se, että ollaan ainoita ulkoilijoita sade/lumisade/jääkeleillä ei herätä enää tunteita suuntaan tai toiseen. Arki on astunut vahvasti kuvaan.

Suurimpia vastoinkäymisiä olivat syksyn jatkuvat sairastamiset. Jossain kohtaa alkoi tuntua siltä, että tekisi vain mieli luovuttaa. Jos ottaisi tyttären kotikouluun, niin sairastaminenkin loppuisi. Ja kun kotikoulusta sitten tulikin totta (hyvä, että sekin kortti tuli käännettyä) tajusin, ettei minusta ole kotikoun opettajaksi pitkällä tähtäimellä. Tajusin myös, että tyttäreni oikeasti viihtyy koulussa todella hyvin ja hänellä on siellä kiva kaveriporukka ja kannustavia opettajia. Odotamme molemmat innolla koulun alkua ja toivomme, että normaaliin palataan jälleen syyskuussa. Sinne hän solahti, amerikkalaiseen koulumaailmaan, paljon paremmin kuin uskalsimme ikinä toivoa.

Kyllä me kaivataan myös Suomea, eniten tietysti läheisiä, mutta välillä tuntuu, että olisi aika siistiä puhua suomea, hoitaa kaikki asiat ihan sillä omalla kielellä, eikä miettiä vaikka ennen lääkäriin menoa mitä mahdollisia uusia sanoja voi tarvita. Tai että ruokakaupassa myytäisiin juuri sitä herkkua mitä tekee mieli. Välillä huonona päivänä kaipaa sitäkin, ettei kukaan tervehdi ja hymyile, vaikka se kyllä saa heti paremmalle tuulelle, kun ohikulkija tervehtii. Luontoa ei ole ollut erityisesti ikävä, sillä sitä meillä on tarjolla ihan omasta takaa ja kuinka monipuolista luontoa ja eläimiä täältä löytyykään, olen aivan ihastunut meidän metsäretkiin. Julkiset kulkuvälineetkin olisi aika mukavia, mutta onneksi autoilu sujuu jo kivasti itseltäkin.

Positiiviset vie ehdottomasti voiton tässä vertailussa. Jos ei koronan aiheuttamaa epävarmuutta ja poikkeustilaa lasketa, niin vuosi on mennyt todella hyvin. Kokonaisuudessaan paremmin kuin ajattelin. Ja tuntuu siltä, että olemme juuri siellä, missä meidän kuuluukin olla. Siitä on kutakuinkin tasan kolme vuotta, kun kävimme ensimmäisen kerran lomamatkalla Floridassa ja lentokoneessa sanoin miehelle, että joko me tykätään Amerikasta niin paljon, että halutaan muuttaa sinne tai sitten ei tykätä ollenkaan, eikä mennä enää käymään toiste. Voitte päätellä miten on asian laita.

Mulla on ollut mielessä toteuttaa haastattelu tyttärelle siitä miltä hänestä tuntuu asua täällä. Vastaukset sain hyvinkin napakasti, niinkuin kymmenenvuotiaalta voi olettaa (varsinkin kesken tärkeän askartelun).

Mikä on parasta täällä? On lämmintä ja kivoja kavereita.

Mitä kaipaat Suomesta eniten? Kaikkia sukulaisia ja ruokia.

Mikä on erilaista täällä verrattuna Suomeen? Täällä ei ole paljon kävelyteitä, ruoka on erilaista.

Mitä toisit tänne Suomesta? Mummit ja papan.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta? Karjalanpiirakoita, vihreitä kuulia ja Kotipizzaa.

Mikä on lempiruokasi Amerikassa? Hot dog ja grillattu maissi, äidin tekemät quesadillat ja sushi.

Missä syöt mieluiten (jos ei kotona)? Taco Bell, KFC, Arby’s

Mikä on ollut mielenkiintoisin paikka, jossa olet käynyt USAssa? Ehdottomasti Las Vegas.

Mitä aiot tehdä ensimmäiseksi Suomessa? Syön varmaan Kotipizzaa.

Mitä eroa on Amerikkalaisessa ja Suomalaisessa koulussa? Täällä on koulubussi, yksi lyhyt välitunti päivässä ja omat eväät lounaalla.

Mikä meidän kodissa/asuinalueessa on parasta? Isot huoneet, kokolattiamatto ja uima-allas.

Ihanaa kesäkuun alkua toivotellen,

allekirjoitus